Muutin Lontooseen vähän päälle kaksi vuotta sitten 19-vuotiaana, suoraan lukion penkiltä ja vanhempien huomasta. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu ihan hullulta, että ylipäätään uskalsin lähteä, tuntematta ketään ja täysin tietämättömänä mitä toisessa päässä tulisi vastaan. Olen kotoisin Espoon syvimmästä metsästä jossa vapaa-aika kului nuorenpana Harry Potteria ahmien äidin tekemä velhokaapu päällä ja myöhemmin internetin syvyyksia selaten. Ehkäpä juuri siksi maailmalle olikin pakko lähteä; ei sinne kotikolon peiton alle voinut ikuisiksi ajoiksi jäädä piiloon. Tiesin jo yläasteella, että Iso-Britannia ja juuri Lontoo on se paikka minne haluan edes joksikin aikaa asumaan. Mielikuvani oli tietysti yltiöromanttinen - mutta niin oli varmaan monen muunkin joka teini-iässä kulutti Smithsin ja Libertinesien biisit puhki. Nyt olen kenties vähän realistisempi ja tajuan millainen edelläkävijä Suomi on Britanniaan verrattuna. Luokka- ja sukupuolieroista, monarkiasta ja jatkuvasta harmaasta sateesta tuskin tarvitsee edes aloittaa. Silti, päivän kolmatta Earl Greytä vedellessäni pakko myöntää, että on tämä Brittilä ihan kotoisakin. Oma mielipiteeni onkin, että jos Suomesta haluaa pois ja englanti sujuu edes parin lauseen verran, on paljon vaikeampiakin maita sopeutua.
Yllättävintä Lontooseen muutossa oli ehkä se, kuinka helppoa kaikki loppujenlopuksi oli. Toki aluksi ahdisti. Muistan kun ensimmäistä kertaa suljin minikokoisen asuntolahuoneeni oven ja istahdin sängylle tietäen, että tästä alkaa jotain uutta. Lähinnä silti olin vain innoissani. Ensimmäisen kerran itkin kunnolla vasta silloin, kun Lontoosta piti muutaa kesäksi Suomeen. Kesä kotimaan vihreillä nurmilla on tietysti ihana, mutta tuntui oudolta jättää elämä jota olin rakentanut tyhjästä koko vuoden. Pidin pitkään kiinni pienistä asioista jotka yhdisivät Suomeen, en esimerkiksi ostanut brittiliittymää puhelimeen kuin vasta monta kuukautta muuton jälkeen (en muuten suosittele tätä kellekään, teki elämästä huomattavasti vaikeampaa). Silti on ollut vapauttavaa luoda itselleen kokonaan uusi maailma. Tietysti on nämä itsestäänselvät jutut; uudet kaverit ja kuviot, mutta musta on edelleen hauskaa mennä Tescoon ja ostaa Vaasan sijaan Warburtonsia.
Vaikka Suomi tulee ikuisesti olemaan se ihana kotimaa mitä aina kaipaa ja minne syntymisestä olen loputtoman kiitollinen, elämä on nyt täällä. Tietysti mikään ei ikinä korvaa perhettä ja kavereita Suomessa, mutta toisaalta tunnen, että koko aikuistumiseni on tapahtunut Englannissa. Täällä sain ensimmäiset sähkölaskut, hoidin kuntaveropapereita ja ostin pyykinpesuainetta. Osaan chinwaggailla kaupan kassojen kanssa rennosti, löydän tieni kotiin ilman Google Mapsia jos bussi menee diversionille, osaan sujuvasti kaikki lähialueiden postikoodit ja tiedän, että Made in Chelseaa laadukkaampaa reality-sarjaa ei olekaan. Liha- ja kalamarkettien läpi käveleminen ei enää okseta, en hätkähdä kun off-licencen setä kutsuu darlingiksi tai sitä miten sireenit soivat taukoamatta. Tuntuu oudolta jos bussissa ei kukaan laula täyteen ääneen tai syö fried chickeniä suoraa boksista.
Lontoo on jättimäinen kaupunki, eikä mulla ole kokemusta kuin murto-osasta. Jos joku kysyy missä asun, vastaus ei ole Lontoo, vaan Etelä-Lontoo. Oma alue on tärkeä. Etelää on pidetty törkyisenä ja vaarallisena, mutta nyt kun Itä-Lontoo alkaa ollu loppuun kaluttu on pahimpienkin trendinörttien pakko katsoa joen tälle puolelle. Peckham on uusi Dalston, tai niin ne ainakin sanoo. Mielummin ei, mutta muutos taitaa olla välttämätön.
