Tie yli opistoon, osa yksi

Kuva artistista nuorena neitona. Ilme kenties kuvaa yleistä elämänintoa.

Yläasteella pahimpina teiniangstivuosinan päätin, että haluan amikseen graafikko-linjalle. Koulu ei maistunut, ja todistuksen numerot vaihteliva viidestä kymppiin - olin hyvä aineissa jotka kiinnosti, surkea niissä joiden pointtiä en ymmärtänyt. Ei varmaan tule kauheana yllätyksenä jos kerron, että kaikki kemiasta matematiikkaan meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, kun taas englannin tunneilla aktiivisuus taisi maikkaakin välillä ärsyttää. En vieläkään ole täysin varma, miksi matematiikkaa pitää opiskella lukiossa niin monta kurssia, jos taidot ja kiinnostus on täysin muualla. Toki matikka kasvattaa päättelykykyä ja ongelmanratkaisua yms ja jne, mutta en tottapuhuen muista yhtäkään aihetta jota olisimme lukiossa käsitelleet, enkä ole niitä myöskään kokenut tarvitsevani.

Päädyin silti lukion penkille, juuri ja juuri. Vanhemmat saattoivat ehkä vähän patistella. Valmistuin yläasteelta muistaakseni 7,4 keskiarvolla, jolla pääsin Viherlaakson lukioon sisälle. Tai no, en meinannut päästä sisään ollenkaan ennen kuin paikka vapautui vanhan ala-aste tutun päästyä muualle. Siispä kiitos vaan Joni, et varmaan koskaan arvannut kuinka paljon jäin sulle velkaa! Pääsin kuin pääsinkin siis sisään. Hain myös Kallioon ja Torkkeliin, niin kuin varmaan suurin osa itsensä lievästi alternativeksi tunteva esiteini, mutta en jaksanut nähdä vaivaa Kallion hakemuksen kanssa enkä edes mennyt Torkkelin kokeeseen. Laiskuus kun nyt sattui olemaan (ja on edelleen) osa elämäntyyliäni.

Jotenkin siis tungin keskitasoisen lukion ovista sisään, ja vielä ihmeellisemmin koin jonkinlaisen koulutuksellisen valaistuksen - oli syynä sitten hyvät opettajat tai oma henkinen kasvu. Vieläkään matemaattiset aineet eivät maistuneet, mutta lukiossa on sentään se hyvä puoli, että saa jo vähän valita omat kurssinsa. Kävin läpi jokaisen englannin, historian, filosofian ja uskonnon kurssin, jopa sen lievästi traumatisoivan raamattu-kurssin. Opettaja oli ah-niin-nuorekas pappi, joka halusi pitää luokkahuoneen "vapaana" tilana. Toisin sanoen tämä tarkoitti sitä, että koulun jäätävin kokoomusnuori sai heitellä omia erittäin kyseenalaisia mielipiteitään ihan opettajan siunauksella (heheh). Sori vaan, mutta mun henk. koht. mielipide on, että rasismia ei pidä kuunnella missään, saati sitten koulussa. Nykyään kyseinen tyyppi taitaa olla aktiivi Wille Rydman-fani, mihin ei tarvitse varmaan mitään lisätä.

Pidän edelleen aika uskomattomana saavutuksena sitä, että kirjoitin lopulta E:n paperit. Taisin saada kouluni korkeimmat pisteen englannissa ja äidinkielessä, ruotistakin tuli jopa C. (Pakkoruotsista voisin kirjoittaa kokonaisen oman postauksen, mutta sanotaan nyt vaan, että en kannata). Tähän väliin onkin hyvä kohta valittaa siitä, että en koskaan saanut stipendia englannista, mistä tulen IKUISESTI olemaan katkera. Aika saattaa parantaa haavat mutta anteeksi en anna. Terkkuja vaan Viherin väelle, taisivat vaan olla kateellisia yli-inhimillisille taidoilleni! No joo. Valkolakin saamisen jälkeen Helsingin yliopisto ja pääsykokeisiin lukeminen kiinnosti about yhtä paljon kuin Hesen grillimausteen snorttaaminen, joten päämäärä oli Iso-Britannia. Haku tapahtuu UCAS-palvelun kautta, jota rupesin täyttämään joskus viimeisen lukiovuoden alussa. En ole ikinä saanut mitään tehtyä niin huolella ja hyvissä ajoin. Siitä silti enemmän myöhemmin.

Nyt kello on jo melken kahdeksan pii em ja olen yliopiston kirjastossa. Ei huvita enää.

(Loppuun huomautus: otsikon yhdys sana virhe on ns. läppä.)